Kunnianhimoinen demokratia

Kolumni on julkaistu tiedelehti Hybriksessä Tulevaisuuden päättäjien utopiat – erikoissarjassa 4/2019.

Suomalainen äänestäjä on kunnianhimoinen ja jokainen ehdokkaaksi ryhtyvä on vielä astetta kunnianhimoisempi. Tämän vuoksi en ole huolissani Suomen tulevaisuudesta. YK:n raportin mukaan olemme jo toista vuotta peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Eduskuntavaaliehdokkaat ja äänestäjät haluavat silti rakentaa vielä parempaa Suomea. On maita, joissa äänestysprosentti on alhaisempi kuin meillä, koska ihmiset kokevat, että heillä on kaikki hyvin. He eivät kaipaa muutosta. Suomessa haluamme kuitenkin tehdä jo hyvästä vielä vähän parempaa.

Vaalikeskustelua kuunnellessa ja siihen osallistuessa tämä helposti unohtuu. Tämän olen itsekin ehdokkaana kokenut. Ilmastonmuutoksen torjunta on hyvä esimerkki. Kun aloitan kertomalla kannattavani globaaleja ratkaisuja, saan helposti kanssakeskustelijalta vastaukseksi ”Oletko todella sitä mieltä, että Suomen ei tarvitse tehdä mitään?” Olen hetken aikaa äimistynyt, sillä mielestäni Suomi tekee paljon.

Suomen tekoja vähättelemällä syyllistetään mielestäni helposti heitäkin, jotka jo yrittävät kovasti. Uskon, että suurin osa meistä pyrkii tavalla tai toisella ottamaan ilmaston huomioon. Onko vaikuttavia ilmastotoimenpiteitä vaativien välttämätöntä luoda mielikuva siitä, ettei kukaan meistä tee vielä tarpeeksi ja että olet huono ihminen, jos et tee enemmän? Samanaikaisesti tämän retoriikan vastapuoli kutsuu koko keskustelua hömpötykseksi, vouhotukseksi ja pahimmassa tapauksessa kiistää tieteellisesti todistetut faktat.

Ehkä jo arvaat, että en koe kuuluvani kumpaankaan näistä ideologisista lokeroista.

Kun kunnianhimoiset ihmiset kohtaavat, syntyy yleensä jotain vaikuttavaa. Tällä tavallahan esimerkiksi markkinatalous toimii. Kilpailu lisää laatua. Tämä periaate toteutuu nykyisessä poliittisessa järjestelmässämme melko hyvin. Neljän vuoden välein äänestäjät arvioivat, oletko hoitanut hommasi. Melko usein valtasuhteet kääntyvät päälaelleen. Oppositiossa olleet äänestetään voittoon ja hallituksessa päätöksiä tehneet pärjäävät huonommin. Miksi näin? Meneekö hallitus todella joka vaalikaudella ihan väärään suuntaan siihen nähden, mitä kansa on vaaleissa toivonut ja kuvitellut äänestävänsä? Entä pystyvätkö puolueet uusiutumaan sillä tavalla, kun politiikan markkinataloudessa äänestäjät meiltä vaatisivat?

Järjestelmämme haaste on siinä, että äänestäessään ihminen ei tiedä millaiseen hallitukseen ehdokas tai hänen puolueensa on menossa. Vakiintuneita käytäntöjä ei Suomessa ole, minkä vuoksi olemme viime vuosina nähneet hallituksia laidasta laitaan.

Ruotsissa noudatettiin pitkään niin sanottua blokkipolitiikkaa, jossa vain tietyt puolueet pystyivät muodostamaan hallituksen keskenään. Oli oikeistoblokki ja vasemmistoblokki. Äänestäessäsi pystyit luottamaan siihen, ettei puolueesi mene hallitukseen, jossa se joutuu liikkumaan kovin paljoa tästä isosta linjasta. Tavallaan ihan käypä systeemi, kunnes katsomme nykytilannetta ja tulevaisuutta: järjestelmä ei tunnista uusia puolueita eikä politiikka monissa kysymyksissä noudattele enää niin tiukkaa oikeisto-vasemmisto jakoa. Ja niin kävi Ruotsissakin. Blokkirajat rikottiin. Siksi en toivo Suomeen tarkkaan määriteltyjä vasemmisto- tai oikeistoblokkeja ja pidän nykytilannetta siinä mielessä hyvänä, että yhteistyö on ollut mahdollista laajasti eri puolueiden kesken. Uskonkin, että politiikan startuppeja syntyy pian yhtä kovalla tahdilla kuin uusia sovelluksia suomalaisista koodarifirmoista. Miten meidän järjestelmä suhtautuu siihen?

Tarvitsemme lisää parlamentaarista, kaikki puolueet huomioivaa yhteistyötä, jossa ratkaisukeskeisyys on etusijalla. Suomessa puolueita on melko paljon, mikä on mielestäni hyvä asia. Minulle ei löytynyt omaa puoluetta ennen kuin Sininen tulevaisuus perustettiin. En olisi nähnyt itseäni minkään muun puolueen ehdokkaana. Minua kiehtoo olla osa jotakin ihan uutta, etujärjestöistä vapaata liikettä.

Minulle politiikka on ennen kaikkea tulevaisuuden rakentamista. Päättäjän on oltava edelläkävijä. On luotava visio.

Palataan ilmastonmuutoksen torjuntaan esimerkkinä. Nyt on oltava valmis tulemaan pois omilta hiekkalaatikoilta. On tehtävä päätöksiä, jotka perustuvat enemmän järkeen ja asiantuntemukseen ja vähemmän erilaisten ideologioiden kompromisseihin. Tämä vaatii päättäjiltä yhteistyökykyä, jollaista ei ole viime vuosina nähty. Joskus on tultava enemmän vastaan ja luotettava siihen, että seuraavalla kerralla toinen osapuoli joustaa.

Kuten sanoin, en ole huolissani Suomesta. Itse asiassa uskon sen olevan aika hyvissä käsissä. Kun jokainen äänestäjä on kunnianhimoinen ja jokainen ehdokas vielä astetta kunnianhimoisempi, me pystymme rakentamaan paremman Suomen. Sillä monissa kysymyksissä tavoite on täysin sama, mutta asia on ehdokkaan tai puolueen agendalla vain erilaisessa tärkeysjärjestyksessä. Siksi pitkäjänteisellä yhteistyöllä uskon, että muutaman kymmenen vuoden päästä meillä voi olla tilanne, jossa olemme onnistuneet toteuttamaan kaikki ne asiat, jotka nyt vaalikeskusteluissa ihmisiä jakavat. Olemme saavuttaneet kaikki ne tavoitteet. Jokainen on saanut sen, minkä puolesta tänä keväänä äänestää. Olemmeko sitten tyytyväisiä? Emme. Eikä meidän pidäkään olla. Sitten on taas jotain uutta, jota meidän on tavoiteltava.

Ilmastokeskustelu unohtaa innovaatiot

Ilmastonmuutoksen torjunnasta puhutaan näissä vaaleissa paljon. Ja se on erinomainen asia. Siinä missä sekin, että turvallisuudesta ja taloudesta puhutaan. Sivuhuomiona se, että EU:sta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhutaan liian vähän.

Suhtaudun ilmastonmuutoksen torjuntaan kuten moniin muihinkin kysymyksiin pragmaattisesti. Meidän pitää pystyä vastaamaan tähän tieteellisesti todettuun uhkaan tavalla, joka säilyttää elintasomme sellaisena kuin se nyt on. Poliitikoilla on iso vastuu siinä, että ilmastonmuutoksen torjunnasta ei tule uutta sotea. Tavoitteet kun ovat kaikilla samat, keinot ja prioriteettijärjestys hieman eri, mutta yhteisymmärrykseen on päästävä. Pahinta on se, jos ei tehdä mitään. Tämän ajatuksen jakavat varmasti kaikki.

Olen mielestäni ihan syystä huolissani, sillä 12 vuotta on oltu yhtä mieltä myös siitä, että sote-palvelut pitää uudistaa, niin että ihminen pääsee nopeammin laadukkaaseen hoitoon. Ja valitettavasti mitään ei ole tapahtunut. Nyt pitää siis varoa, ettei mennä liian syvälle niihin omiin ideologisiin lokeroihin vaan ollaan valmiita kohtaamaan toisemme tämän yhteisen haasteen ratkaisemiseksi.

Olen itse tehnyt ilmastokeskustelussa sen havainnon, että me puhumme aivan liian vähän suomalaisesta osaamisesta ja innovaatioista. Ratkaisuina ne tulevat usein ihan viimeisten joukossa, vaikka juuri suomalaiset innovaatiot voivat olla merkittäviä tekijöitä ilmastonmuutoksen torjumisessa globaalisti. Suomessa on paljon osaamista mm. kiertotalouden, biotalouden ja puhtaiden ratkaisujen aloilla. Yritysten kilpailukyvystä on pidettävä huolta, jotta niillä on jatkossakin varaa panostaa tuotekehitykseen. Suomalaiset ratkaisut ja niiden vienti on yksi ensisijaisista keinoista, joilla voimme vaikuttaa myös siihen, miten muut maat vastaavat tähän samaan koko maapalloamme kohtaavaan haasteeseen.

Koulutukseen ja tutkimukseen myönnettävät resurssit ovat se, millä varmistamme, että innovaatioita syntyy Suomessa jatkossakin. Tässä on tärkeää huomioida sekä yliopistot että ammattikorkeakoulut. Vierailin kampanjani alussa Metropolian Myyrmäen kampuksella ja vaikutuin todella siitä ympäristöstä, jossa opiskelijat saavat kehittää ideoitaan yhteistyössä yritysten kanssa.

Koska ilmastonmuutoksen torjunta ei onnistu vain yhdellä keinolla ja vaikka haluan korostaa innovaatioiden merkitystä, niin on syytä mainita myös muutama muu keino.

Koska tarvitsemme sähköä jatkossakin, meidän on panostettava puhtaaseen energiaan. Kannatan ydinvoimaa, joka on tehokas ja päästötön energiamuoto ja keskeinen keinomme kohti hiilineutraaliutta. Ilman ydinvoimaa meidän on erittäin vaikea saavuttaa päästötavoitteemme.

Kestävä metsäpolitiikka on myös osa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Hyvin hoidettu metsä on tehokkaampi hiilinielu. Puun määrä kasvaa Suomessa edelleen jatkuvasti ja puuta käytetään korvaamaan monia ympäristölle haitallisia materiaaleja.

Lopuksi haluan vielä todeta arvostavani jokaista, joka elämässään ja arjessaan tekee erilaisia ilmastotekoja. Uskon, että useat meistä tekevät jo aika paljon. Yksilön ratkaisut ovat osa kokonaisuutta ja on tärkeää, että meillä on käytettävissämme laajasti tietoa, jonka pohjalta voimme tehdä omia valintoja.

Jos äänestät näissä vaaleissa ilmastopolitiikan perusteella, kannustan valitsemaan ehdokkaan, jolla on sekä keinot että yhteistyökyky. Niitä molempia tarvitaan tämän haasteen voittamisessa!

EU-politiikkaa eduskuntavaaleihin

Eduskuntavaalien lisäksi tänä keväänä järjestetään myös eurovaalit. Asiat eivät kuitenkaan ole erillisiä, sillä EU vaikuttaa arkeemme ja myös eduskunnassa tehtävään päätöksentekoon yhä enemmän. Iso osa siitä lainsäädännöstä, joka aikoinaan tuli eduskunnasta, on nykyisin peräisin Brysselistä.

Unionin päätöksenteosta puhuttaessa keskitytään usein Euroopan parlamenttiin ja muistellaan sitä, kuinka Suomella on vain 13 meppiä tuossa valtavassa 750 edustajan möhkäleessä. On kuitenkin hyvä muistaa, että käytännössä EU-lainsäädännöstä ja erityisesti isosta kuvasta päätetään EU:n neuvostossa jäsenmaiden hallitusten kesken. Niinpä Suomen hallituksella on huomattavasti enemmän vaikutusvaltaa kuin meidän kaikilla mepeillä yhteensä. Hallitus määrittelee, millaista politiikkaa Suomi haluaa EU:ssa ja EU:sta. Suomessa EU-politiikkaa johtaa pääministeri, joten siitä kannattaa puhua jo nyt eikä vasta myöhemmin keväällä.

Näissä eduskuntavaaleissa EU-politiikalla on entistä suurempi merkitys, sillä vaalien tuloksen perusteella muodostetaan hallitus, joka vie läpi Suomen puheenjohtajuuskauden EU:ssa. Tuleva hallitus päättää EU:n rahoituskehyksistä ja muodostaa Suomen kannan unionin laajentumiseen. Millaisia EU-tason ratkaisuja Suomi haluaa pakolaiskriisiin? Millaista ilmastopolitiikkaa EU noudattaa? Millaiseksi muodostuu EU:n ja siitä eroavan Ison-Britannian välinen suhde? Millaista sääntelyä EU:sta halutaan tai ei haluta? Tästä kaikesta linjaa tuleva hallitus.

Rahoituskehyksistä – eli siitä, kuinka paljon ja mihin EU käyttää rahaa seuraavan seitsemän vuoden aikana – neuvotellaan parhaillaan. Pöydällä oleva komission ehdotus lisäisi Suomen EU-nettomaksuja kymmenillä miljoonilla vuosittain. Kesällä otetaan kantaa siihen, aloitetaanko jäsenneuvottelut Makedonian ja Albanian kanssa. Pakolaiskriisin suhteen EU ei edelleenkään ole pystynyt päättämään yhteisistä ratkaisuista.

Nämä ovat tärkeitä juttuja, mutta valitettavasti välillä tuntuu, että EU vain rämpii kriisistä toiseen. Se on rapauttanut ihmisten luottamusta Unioniin. EU:lta pitää voida vaatia tehokkuutta ja tuloksia.

Olen elänyt selvästi suurimman osan elämästäni Suomessa, joka kuuluu EU:hun. Suhtaudun siihen rakentavan kriittisesti. Haluan EU:n toimivan niissä kysymyksissä, joissa EU-tason toiminta on järkevää. Jäsenmaihin ulottuvaa pakottavaa sääntelyä, kuten vaikkapa kellojen siirtelyä, en kaipaa lisää, vaan muun muassa tästä antamastani esimerkistä pitää päästä eroon.

Sinisten EU-politiikka puolustaa vahvoja kansallisvaltioita. Tällä vaalikaudella Suomessa on tehty kriittisempää ja järkevämpää EU-politiikkaa. Me haluamme pienentää unionin budjettia. Me haluamme siirtää turvapaikanhakuprosessin Unionin ulkopuolelle, jotta maahanmuutto Eurooppaan on hallittua ja pystymme auttamaan hädänalaisia. Me haluamme eroon turhasta sääntelystä. Me haluamme, että Suomi ottaa aktiivisesti kantaa ja etsii kumppaneita näkemyksilleen eikä vain liity muiden joukkoon.

Jo eduskuntavaaleissa sinä päätät, millaista EU-politiikkaa sinun kotimaasi ajaa.



Onhan 100 aina parempi kuin 64

Minun täytyy myöntää, että kun 18-vuotiaana olen pohtinut ensimmäisiä äänestyspäätöksiäni, niin olen miettinyt paljon sitä, miksi Suomen pitäisi laittaa yhtään rahaa mihinkään puolustusmateriaaleihin. Ehkä halusin olla sotaa ja kaikkea siihen liittyvää vastaan. Maailma ei näyttänyt kovin pahalta paikalta. Tai ehkä en vain seurannut niin tarkkaan tai ollut ottanut selvää. Kiinnostus yhteiskuntaan oli muodostunut ennen kaikkea kiinnostuksesta historiaan, ei niinkään nykyhetkeen. Vuosi oli 2006 enkä tuolloin esimerkiksi tiennyt kuinka monta hävittäjää Suomella on.

Näkemykseni on muuttunut ja nyt tiedän. Suomi osti nykyiset 64 hävittäjää vuonna 1992. Ne poistuvat vanhentuneina käytöstä vuoteen 2030 mennessä. Ne uusitaan ja tarkoitus on hankkia sama määrä. Nyt, vuonna 2019, olen sitä mieltä, että meidän pitäisi hankkia niitä enemmän kuin edellisellä kerralla.

Mieluummin 100.

Edelleen voi moni kysyä, miksi meillä ylipäätään pitää olla hävittäjiä? Vastaus on selvä. Suomen uskottava puolustus vaatii sitä. Ja tarvitsemme uskottavan puolustuksen itsenäisyytemme turvaamiseksi. Lisäksi näin rauhan aikana, hävittäjät valvovat aluettamme. Toimivat pelotteena sille, joka mahdollisesti haluaisi rajojamme vahingoittaa. Vuoden 2006 jälkeen naapurimme Venäjä on valloittanut alueita Georgiasta ja Ukrainasta. Ajatus ei siis tässä hetkessä ehkä ole ihan älytön.

Miksi nyt ostetaan 64? Puolustusvoimien asiantuntijoiden mukaan se on ehdoton vähimmäismäärä, jolla koko Suomi pystytään puolustamaan. Olemme pitkä ja pinta-alalta suuri maa. Jos ostaisimme vähemmän, joutuisimme päättämään, mikä osa Suomesta ei ole puolustamisen arvoinen. Tämän vaalikauden eduskunta linjasi, että käytöstä poistuvan Hornet-kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti Suomen turvallisuusympäristön asettamien vaatimusten mukaisesti. Se tarkoittaa asiantuntijoiden mukaan käytännössä sitä, että uusia hävittäjiä on ostettava 64. Silti, osa puolueista on vaalien lähestyessä väläytellyt, että voisimme hankkia myös vähemmän.

Miksi sitten 64 ei riitä, vaan pitäisi ostaa 100? Enemmän on aina isompi pelote. Merkittävää on osoittaa mahdollisille vihollisille, että olemme tosissamme. Näin emme koskaan joudu käyttämään koneita sodassa. Se on tietysti tavoitetila. Jos koneita olisi 100, se varmistaisi sen, että vaikka osa olisi huollossa, emme joutuisi pohtimaan sitä, mikä alue Suomesta jätetään turvaamatta.

Miksi Siniset puhuvat tästä nyt kun 64:stä on jo tarjoukset pyydetty? Osoittaaksemme sen, että turvallisuus ja erityisesti isänmaan turvallisuus on meille tärkeä arvovalinta. Haluamme näyttää suuntamme, koska Suomessa mikään puolue ei tee päätöksiä yksin. Me olemme nyt kertoneet äänestäjille, että tämä on linja, jota me kannatamme ja edistämme.

Voi olla, että sadan hävittäjän sijaan päädytään lopulta vaikkapa 80 hävittäjään. Mutta nyt tiedät, että minä äänestäisin 80 hävittäjän puolesta, jos vaihtoehtona on 64. Ja minä äänestäisin sadan puolesta, jos vaihtoehtona on 80. Ja minä äänekkäästi puolustan 64 hankkimista, kun joku vastuuttomasti väläyttelee sen alittavia määriä.

Koska Sinun ja tämän maan turvallisuuden varmistaminen on päättäjien tärkein tehtävä.


Ulkopolitiikalla on väliä

Osallistun tänään illalla Paasikivi seuran ulko- ja turvallisuuspoliittiseen vaalitenttiin. Vastaan tulee arvostettava joukko ehdokaskollegoita, pääasiassa kansanedustajia ja entisiä ministereitä. Niitä, joiden ääni suomen ulkopolitiikassa on kuulunut jo vuosia. On suuri kunnia päästä mukaan tällaiseen joukkoon. Ja samalla tämä on myös sitä, mitä Suomi tarvitsee lisää. Uutta ääntä myös ulkopolitiikkaan.

Ulkopolitiikalla on väliä, vaikka se ei koskaan vaalikeskusteluissa nouse samanlaiseksi aiheeksi, kun vaikkapa terveydenhuolto tai maahanmuutto. Se on ihan ymmärrettävää.

Suomen on oltava ulkopolitiikassaan aktiivinen. Mielestäni sitä ei kuitenkaan mitata sillä, kuinka paljon taloudellista tukea annamme joillekin järjestöille tai kuinka monta sotilasta lähetämme erilaisiin operaatioihin maailmalle. Ei ollenkaan. Suomen on ulkopolitiikassaankin lähdettävä aina liikkeelle kansallisesta edusta. Niin muutkin tekevät. Ja jos emme tee sitä itse, niin ei sitä kukaan muukaan puolestamme tee.

Aktiivisuutta ei ole siis ainoastaan kansainvälisten järjestöjen kautta tehtävä työ, sillä meidän on pian hyväksyttävä se tosiasia, että tuo kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä, ei ole ainoastaan uhattuna, kuten johtavat poliitikot tuntuvat nyt kilpaa toistelevan, vaan sitä ei enää kohta ole olemassa. Ja meidän on varauduttava tilanteeseen, jossa yhteiset säännöt eivät enää päde. Kahdenvälisten suhteiden vahvistaminen on tässä avainasemassa. Suomen on aktiivisemmin otettava oma kanta eikä vain odotettava sitä kantaa, johon voisimme liittyä. Tämä on erityisen tärkeää kesällä alkavan EU-puheenjohtajuuden aikana. Meillä on mahdollisuus näyttää suuntaa.

On muistettava, että Eurooppa on paljon muutakin kuin vain EU. Meidän on tehtävä kahdenvälistä yhteistyötä tärkeimpien eurooppalaisten kumppaniemme kanssa. Iso-Britannia on tässä hyvä esimerkki. He eroavat EU:sta, eivät Euroopasta ja meillä on oltava tiiviit ja hyvät suhteet sinne.

Lisäksi Suomen on jatkettava tiivistä yhteistyötä pohjoismaisten kumppaniemme kanssa. Siihen kuuluu niin ulko- kuin puolustuspoliittinenkin yhteistyö ja yhteinen harjoittelu. Sillä muut pohjoismaat, erityisesti Ruotsi ja Norja, ovat lopulta niitä, joilta kriisitilanteessa apua ensimmäisenä saamme. Ja tietysti myös toisinpäin.

Suomen on myös pidettävä tiiviit ja läheiset suhteet Yhdysvaltoihin. Sen hallinnon johtajasta riippumatta. USA on Suomelle ja koko Euroopalle erittäin tärkeä kumppani. Trump on tehnyt ihan oikein vaatiessaan Eurooppaa kantamaan vastuuta omasta puolustuksestaan. Suomessa se on onneksi suurimmalle osalle itsestään selvää. Kannatan Suomen NATO-jäsenyyttä, sillä meidän on tehtävä kaikkemme maamme turvallisuuden vahvistamiseksi.

Lisäksi Suomen on katsottava etelään ja erityisesti Afrikkaan. Afrikka on koko Euroopan kohtalonkysymys ja meidän pitää muuttaa suhtautumistamme siihen. Enemmän kauppaa, vähemmän kehitysyhteistyötä. Afrikan väestönkasvu on niin hurjaa, että jos niille ihmisille ei luoda tulevaisuudennäkymiä ja mahdollisuuksia heidän omissa maissaan, ei Eurooppa tule kestämään sitä muuttoliikettä, joka sieltä suunnalta mantereellemme kohdistuu. Meidän on vietävä Afrikkaan innovaatioita, jotka auttavat heitä mm. ilmastonmuutoksen torjunnassa, jotta heidän ei tarvitse käydä koko sitä kehityskulkua, jonka me olemme kulkeneet vaan pystyvät suojelemaan ympäristöään ja elinolosuhteitaan.

Ulkopolitiikalla on väliä ja siitä pitää puhua.



Sote kaatui – ongelmat eivät poistuneet

Pääministeri Sipilä päätti eilen kaataa hallituksen. Ratkaisu oli mielestäni erikoinen, mutta eniten koko touhussa minua huolestuttaa se, mikä tähän johti. Nimittäin tämäkään hallitus ei onnistunut tavoitteessaan uudistaa suomalaisten sosiaali- ja terveyspalveluja. Sote-uudistusta on yritetty nyt ainakin kolmen hallituksen voimin. Mikään puolue ei siis voi olla tässä asiassa ylpeä itsestään.

Viiden viikon päästä eduskuntaan valittavilla 200 kansanedustajalla on edessään tuplahaaste. Seuraavalla vaalikaudella on toteutettava niin sote-uudistus kuin sosiaaliturvan uudistus.

Nykytilanne on kestämätön. Siksi minusta tuntui erityisen pahalta, kun oppositiopuolueita edustavat ehdokaskollegat lukion vaalipaneelissa perjantaina kertoivat juoneensa lähinnä kuohuviiniä toimistoillaan, kun hallitus kaatui. Se tuntui vastuuttomalta ja suretti. Sillä valitettavasti ongelmat, joihin sote-uudistuksessa on haettu ratkaisua, eivät ole poistuneet mihinkään.

Minä olen valmis töihin. Ensi vaalikaudella on tehtävä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, jossa varmistetaan laadukkaat palvelut, nopeutetaan ihmisten hoitoon pääsyä ja käännetään kasvaneet kustannukset lasku-uralle. Tämän aikaan saamiseksi menee varmasti ainakin neljä vuotta. Ellei kauemminkin. Siksi se on tehtävä yhdessä ja jo nyt tehty valmistelu huomioiden. Meillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla käytössämme kaikki mahdollinen asiantuntijatieto. Olen valmis hyödyntämään sitä. Kaikki työ ei saa mennä hukkaan eikä ihan alusta voida aloittaa. Lisäksi heti ensi vuoden budjettia valmisteltaessa on pohdittava keinoja satsata perusterveydenhuollon resursseihin. Sairailla ei ole aikaa enää odottaa koko seuraavaa vaalikautta. Päätöksenteko on joskus turhauttavan hidasta.

Olen yksinasuva kolmekymppinen, jolla on käytössään hyvä työterveyshuolto. En minä tätä uudistusta juuri nyt tarvitse, mutta en haluakaan kansanedustajaksi vaikuttaakseni omaan elämääni, vaan kaikkien suomalaisten elämään. Ja siinä samalla varmistan, että kun omat vanhempani vanhenevat, he saavat tässä maassa parasta mahdollista hoitoa. Ja että kun toivottavasti joskus saan oman lapsen, hän saa tässä maassa parasta mahdollista hoitoa. Sen kaiken eteen maksan palkastani mielelläni veroja. Nyt osa niistäkin euroista on mennyt valmisteluun, joka ei koskaan johtanut mihinkään… Se harmittaa.

Poliitikot pitää valita päättämään asioista. Sote-uudistuksen suhteen sitä kykyä ei ole Suomessa nähty viimeiseen 12 vuoteen. Tarvitsemme enemmän yhteistyökykyistä, asiakeskeisyyteen perustuvaa politiikkaa erilaisten ideologioiden yhteensovittamisen sijaan.  



Ansiosidonnainen kaikille – ummehtuneet valtarakenteet historiaan

Olin tällä viikolla tilaisuudessa, jonka otsikkona oli Ansiosidonnainen kaikille – miksi ei? Tilaisuudessa puhujina oli hallitukselle asiasta selvityksen tehnyt Mauri Kotamäki, STTK:n Ralf Sund ja Suomen Yrittäjien Harri Hellstén. Lisäksi oli kansanedustajien paneeli, jossa puolueiden edustajia oli vasemmistoliitosta, sinisistä, kokoomuksesta, vihreistä ja keskustasta. Kaikilta oli toki pyydetty osallistujaa. Kotamäen selvityksessä on esitetty myös ratkaisuvaihtoehdot muutokseen.

Moni ei ehkä ihan heti tiedä, mistä tässä on kyse. Ei kaikkein mediaseksikkäin aihepiiri. Onnekkaita ovat ne, jotka eivät työttömyyttä joudu koskaan kokemaan eivätkä sitä kautta näitä asioita miettimään. Aika moni kuitenkin joutuu ja itse asiassa ihan jokainen työttömyyden varalle itseään joka kuukausi vakuuttaa.

Kaikki palkansaajat maksavat palkastaan työttömyysvakuutusmaksua, jota käytetään rahoittamaan työttömyysturva niille, jotka jäävät työttömiksi. Järjestelmässä on kuitenkin yksi merkittävä epäkohta. Jäädessään työttömäksi vain ne, jotka kuuluvat johonkin liittoon ja sitä kautta työttömyyskassaan tai vain työttömyyskassaan, mikä sekin on mahdollista, saavat ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Jos ei kuulu kassaan, saa huomattavasti pienempää peruspäivärahaa. Vaikka kyseinen henkilö on ihan samalla tavalla maksanut työttömyysvakuutusmaksuja omasta palkastaan. Kassoihin maksetut jäsenmaksut kattavat vain noin 134 miljoonaa euroa ansiosidonnaisen työttömyysturvan kustannuksista, kun kaikkien maksamista työttömyysvakuutusmaksuista sitä katetaan 1,3 miljardin euron verran.

Epäkohta ei myöskään jää vain siihen, kuinka paljon tukea henkilö saa työttömänä ollessaan. Tämä vaikuttaa myös eläkkeeseen, sillä ansiosidonnainen kerryttää eläkettä, peruspäiväraha ei.

Kyseessä on erittäin iso epäkohta suomalaisten työttömien yhdenvertaisuudessa ja se pitää korjata. Koska asia on niin yksinkertaisesti epäoikeudenmukainen, herää kysymys, miksi tätä ei ole jo korjattu. Joku tätä vastustaa, mutta miksi?

Pääasiassa muutosta vastustaa AY-liike. Tilaisuudessa olleista puolueiden edustajista harva ihan suoraan vastusti muutosta, mutta selkeää kantaa tai ainakaan halua muutokseen ei välttämättä kaikilta löytynyt. Ja huomionarvoista on sekin, että esimerkiksi sosiaalidemokraatit eivät halunneet edes osallistua. Minusta AY-liikkeen edustaja lähinnä kiemurteli perusteluissaan ennen kuin uskalsi puhua siitä, mihin muutoksella olisi vaikutusta: järjestäytymisasteeseen. Eli toisin sanoen AY-liikkeen valtaan ja talouteen.

Nykyinen järjestelmä on 60-luvulta ja siltä kuulosti kyllä sen puolustaminenkin. Osa vastustajista sanoo, että asia ei ole yhteiskunnallisesti merkittävä. Kuka tahansahan voi liittyä kassan jäseneksi ja saada ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Mutta kyse ei ole vain siitä. Minusta juuri tämänkaltaiset muutokset, joilla muokataan yhteiskuntamme ummehtuneita valtarakenteita ja etujärjestöjen ja puolueiden välisiä kytköksiä, ovat sitä, mitä Suomi tarvitsee. Lisäksi, tämä koskee vuosittain noin 70 000 peruspäivärahaa saavaa ihmistä, jotka ovat maksaneet palkastaan vakuutusta, mutta eivät itse sitten kuitenkaan ole vakuutettuja. Ja selvityksen mukaan nämä ovat juuri niitä, jotka turvaa eniten tarvitsisivat, mm. nuoret. Minulle tämä on yhteiskunnallisesti merkittävää.



T niin kuin TYÖ

Yksi tärkeimmistä teemoistani on työ ja työllisyyden lisääminen. Seuraavalla vaalikaudella keskeisen tavoitteen tulee olla työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin. Nyt se on noin 72, joka oli tämän kauden tavoite. Sen toteutumiseen ei moni vielä pari vuotta sitten uskonut, mutta määrätietoisten päätösten ja suotuisan talouskasvun myötä siihen päästiin. Samanlainen tekemisen meininki on tässä asiassa oltava seuraavallakin kaudella. Näissä eduskuntavaaleissa on itse asiassa hyvinkin paljon kyse siitä, minkälaisen työllisyyspolitiikan toivot Suomessa jatkuvan.

Eikä työllisyysasteen nostamisesta ihan turhaan kohkata. Valtiovarainministeriön peukalosäännön mukaan yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa vahvistaa julkista taloutta pysyvästi 800 miljoonalla eurolla. Tämä on juuri sitä rahaa, jolla mahdollistetaan muun muassa sosiaaliturva ja hyvinvointivaltion palvelut. Myös työttömyyden kustannukset ovat valtavat: joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 miljardia euroa vuodessa.

Sininen Tulevaisuus on nykyisessä hallituksessa vienyt eteenpäin lakihankkeita, joilla on mm. vaadittu työttömyysturvan vastikkeeksi aktiivisuutta, lisätty palkkatuen käytön mahdollisuuksia, panostettu uudelleen kouluttautumisen mahdollisuuksiin ja etsitty keinoja madaltaa pienten yritysten kynnystä palkata uusia työntekijöitä. Minusta nämä kaikki ovat hyviä asioita. Niiden myötä yhä useampi suomalainen on saanut töitä.

Osasta näistä uudistuksista on käyty hyvin kiivasta julkista keskustelua, ja työmarkkinajärjestöt ovat masinoineet isoja poliittisia lakkoja joidenkin hankkeiden vastustamiseksi. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto ovat olleet lakoissa aktiivisesti mukana ja kertoneet muun muassa, että valtaan päästessään kumoaisivat lain, jolla vaaditaan aktiivisuutta työttömältä sen vastikkeeksi, että hän saa valtiolta työttömyyskorvausta.

Minusta Suomessa ei pidä voida vain oleskella valtion rahoilla, vaan jokaisen työkykyisen tulee kantaa kortensa kekoon. Kaikkien työikäisten ja -kuntoisten tulisi pyrkiä tekemään joko töitä tai jotain muuta kehittääkseen itseään tai yhteiskuntaa tavoitteenaan lopulta työllistyä.

Siksi työttömyyskorvauksen vastineeksi pitää voida vaatia sitä, että työtön hakee aktiivisesti töitä tai osallistuu järjestettävään koulutukseen, jonka myötä voi mahdollisesti uudelleen kouluttautua, jos omalta alalta ei enää löydy töitä. Yhteiskunnan tehtävänä on sitten varmistaa se, että tällaisia mielekkäitä mahdollisuuksia on tarjolla. Lisäksi on syytä tarkastella, voisiko vapaaehtoistyö, esimerkiksi urheiluseuroissa tehtävä erittäin merkittävä työ, täyttää vaatimuksen tarvittavasta aktiivisuudesta. Kun ihminen tekee jotain, minkä kokee hyödylliseksi itselleen ja häntä ympäröivälle yhteisölle, hän todennäköisemmin myös työllistyy.

Sitten on toki ihmisiä, jotka eivät ole työkykyisiä tai eivät muista syistä pysty tekemään työtä. Syitä on monia ja tilanteet erilaisia. Näitä ihmisiä varten meillä on oltava toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Seuraavan vaalikauden tärkein uudistus onkin sosiaaliturvan järkeistäminen. Lähes kaikki puolueet sanovat, että sosiaaliturvan on oltava työntekoon kannustava. Sinisille se tarkoittaa sitä, että sosiaaliturvan varassa elävä ihminen voi vastaanottaa lyhytaikaisia töitä joutumatta järjettömään byrokratiakierteeseen, joka lopulta johtaa siihen, että hänelle jää tehdystä työstä vähemmän rahaa käteen kuin sosiaaliturvasta olisi jäänyt. Nykytilanne on nimittäin valitettavasti joskus tämä. Ihmiset joutuvat laskemaan, kannattaako heidän mennä töihin vai mieluummin jatkaa sosiaaliturvan varassa elämistä. Tällaista tilannetta ei koskaan saisi olla.



Eduskuntavaaliehdokkaaksi

Koskaan ei pidä sanoa ”Ei koskaan”. Opin sen juuri kantapään kautta. Sillä olen tässä nyt. Eduskuntavaaliehdokkaana. Vaikka niin moni läheisistäni on sitä viime vuosien aikana kysynyt ja saanut vastaukseksi: En koskaan lähde vaaleihin.

Syy siihen miksi mieleni muuttui, on melko yksinkertainen. Sininen tulevaisuus. Liike, puolue, aate. Mitä se kenellekin tarkoittaa. Minulle se on mahdollisuus olla tekemässä jotakin uutta. Jotain erilaista. Jotain riippumatonta. Parasta Sinisissä on minusta koko ajan ollut se, että meillä ei ole yhtään rahaa. Suorastaan nautin siitä. Vaikka tiedän sen karun todellisuuden, että poliittisessa viestinnässä raha ratkaisee paljon. Liian paljon. Yksittäisellä ehdokkaalla on toki mahdollisuus päästä läpi ilmankin isoja rahoja jos puolue on tunnettu. Ja esimieheni on nostanut tässä maassa pienen puolueen suureksi, alkuun tietysti ilman rahaa. Historia inspiroi minua.

Toisiksi parasta Sinisissä on se, että se ei ole riippuvainen mistään etujärjestöistä. Vanhoilla puolueilla on taakkansa tässä. Tämä on minulle merkittävää. Etujärjestönä Suomen kansa.

Olen toiminut poliittisena avustajana nyt yli seitsemän vuotta. Aloitin nykyisen puolustusministeri Jussi Niinistön eduskunta-avustajana syksyllä 2011. Työskentely Jussin kanssa sai minut vähän koukkuun tähän maailmaan. Siihen poliitikon ja hänen avustajansa väliseen suhteeseen, joka parhaassa tapauksessa on yksi koko elämän luottamuksellisimmista suhteista. Jussin jälkeen sain tehdä töitä eduskunnan positiivisimmaksikin valitulle kansanedustajalle Anne Louhelaiselle. Annen jälkeen Timo Soinille. Koko tämän hallituskauden olen toiminut Timon erityisavustajana ulkoministeriössä ja vastannut ministeriryhmässämme erityisesti viestinnästä. Kaikki nämä vuodet olen pitänyt työstäni.

Nyt haluan itse kansanedustajaksi. Päättämään suomalaisten asioista. Suomalaisten hyväksi. Vahvuudekseni voi ehkä todeta sen, että tiedän miten järjestelmä toimii. Politiikassa kuten lähes kaikilla elämän alueilla on osattava valita taistelunsa ja tehtävä yhteistyötä muiden kanssa. Vain siten voi vaikuttaa. Eräs kollegani tiivisti asian hienosti: politiikassa esityksiesi varastaminen on tavallaan aina hyvä juttu, sillä silloinhan olet saanut muita puolellesi ja asia voi edetä. Jos useampi ajattelisi näin, niin luultavasti myös useampi hyvä idea etenisi. Valitettavasti poliittinen päätöksenteko on liian lukkiutunut puolueiden omille hiekkalaatikoille. Tämän ajatuksen mukaan eläminen ja päätöksenteon muokkaaminen on yksi merkittävistä tavoitteistani. Politiikan uudistaminen on nyt hitti. En puhu siitä siksi vaan siksi, että uskon siihen, että politiikka uudistuu pikkuhiljaa joka tapauksessa. Äänestäjä päättää millä tavoin ja kuinka nopeasti.